Surussa

sen pehmeässä syleilyssä

tuskan kyyneleissä

olen levännyt

en kyennyt nousta

enkä enää tahtonut

luoksenne, arkeenne

sillä jotain on muuttunut

joku on poistunut

joka kuitenkin poistumisellaan antoi enemmän

kuin koskaan olisin ymmärtänytkään

 

en ole valmis keskuuteenne

sillä surussa

kyynelten peitossa on hyvä olla

pehmeää ja lämmintä kaikkialla

 

’et voi sinne jäädä’

ehkä en, mutta voimia

ei vielä ole

 

ymmärrän,

on suruni  

raskasta katsella

 

ehkä tarvitsen oljenkorren tai käden

vetääkseen minut tuosta turvallisesta

 

mutta vielä

en saata hyvästejä sanoa

sille

joka kannattelee minua

 

ja kun ylösnousen, vielä taakseni katson

hyvästit jätän, sinulle suruni

jäät olemaan, mutta katson kauempaa

 

kunnioittaen katsot takaisin

annat tilaa ja aikaa hengittää

 

tunnen läsnäolosi, näen sivusilmällä

ja aistin

välillä hymyilen

kuin uskolliselle

 

siis kun jätän hyvästit

kääntyen vielä kerran puoleesi

kiitän mahdollisuudesta,

kyyneleistä joihin olin upota

ja joille ei ollut loppua

 

uupuneena

kuin syvällä metsän uumenissa sammalmättäällä

pienessä kolonmuotoisessa näen ilta-auringon laskevan puiden lomasta,

pienestä säikeestä erotan kirkkauden ja tiedänn,

 on surulla alkunsa ja juurensa kaukana jo tapahtuneesta.